Tammikuu 2024: Kirjoittajan päiväkirja

Tammikuu on ohitse. En ole kirjoittanut sanaakaan. Se ei ole aivan koko totuus, mutta juuri tänään en pääse ylitse tyhjistä tiedostoista ja vihkoista ja aivoista. Ei saisi rankaista itseään ja silti on niin vaikeaa siirtyä tammikuusta helmikuuhun tietäen, että taas yksi kuu on hävinnyt ilman pitkiä tekstejä. Mutta se ei ole koko totuus. Kirjoitanhan nytkin, kun tekeillä on tämä kirjoittajan päiväkirja netissä.

Sanon, etten kirjoita ja silti elän keskellä tekstejä. Kirjoitan aamusivuja, kun en jaksa nousta sängystä ennen iltapäivää. Kirjoitan ideoita puhelimen muistioon. Varastan elokuvista, sarjoista, kirjoista, tuntemattomilta bussissa. Makaan sängyssä hereillä tunteja ennen nukahtamista kuvitellen itseni toisiin maailmoihin, jotka vielä joku päivä siirrän sanoiksi. Luen, luen ja luen.

Kirjoittajan päiväkirja netissä: Tammikuussa innostuin lukemisesta.

Rakastan lukemista, mutta välillä se on raskasta. Kuukausi kuluu ja en saa yhtään kirjaa loppuun. Minut tuntevat tietävät, että minulla on paha tapa pitää puolen vuoden lukutauko kirjojen keskellä. Pelkään loppuja. Jos tämä kirjoittajan päiväkirja netissä jatkuu, tulette varmana kuulemaan siitä lisää. Mutta tammikuussa muistin, miksi rakastan lukemista.

Makasin tunteja pimeässä huoneessa äänikirjan pyöriessä korvissa. E. A. Vian Nothing Special -sarja homopoliiseista, jotka ratkovat huumerikoksia, mutta lähinnä vain himoitsevat, rakastavat ja kiusoittelevat. Kutsun tätä itselleni matalan kynnyksen kirjallisuudeksi, koska odotukset ovat nolla ja siksi keskittymiskyvyn ei tarvitse olla täysillä mukana.

Olen pohtinut, että haluaisin kirjoittaa juuri tällaista kirjallisuutta. Romantiikkaa, erotiikkaa, hauskaa ja kevyttä. Kirjallisuutta, joka pelastaa ihmisiä arjelta. Tai ehkä kevyt ”roska”-kirjallisuus on pelastanut vain minut? Elämäni synkimpinä hetkinä juuri tällaiset kirjat ovat antaneet lohtua ja vieneet päivästä toiseen. Ne toimivat hiukan samalla tapaa kuin fanfiktio: Hahmot ja tarinat ovat pääosin tuttuja ja turvallisia, mutta höystetty pienillä uniikeilla ideoilla. Tropeja ja arkkityyppejä seurattaessa kirja on tutun tuntuinen paljon lukeville, turvallinen.

Mutta tämä asia hautuu vielä vähän päässäni:

Miten kirjoittaa turvallinen ja tutuntuntuinen, mutta viihdyttävä kirja?

Tunnetun loppuratkaisun käyttäminen tarinassa

Luin myös Rainbow Crate -kirjaboksissa tulleen J. R. Dawsonin The First Bright Thing -kirjan, joka kertoo vaihtoehtoisen menneisyyden maailmansotien väliin urbaanin fantasian elementein. Kesken lukemisen tajusin rakastavani kirjoja, joissa tiedämme lopputuloksen heti ja emme vain halua uskoa siihen. Tässä kirjassa se oli toisen maailman sodan väistämättömyys. Hahmot eivät tiedä sitä, mutta me tiedämme. Se luo kirjaan painostavan tunnelman, joka saa loppuun asti toivomaan historian muuttuvan. Toisinaan toiveet palkitaan, usein ei.

Samanlaisia tarinoita löytyy monista kirjoista ja leffoista. Efekti voidaan saada aikaan monin eri tavoin. Yllä mainittu historiallisiin faktoihin perustuva tekniikka löytyy monista historiallisista kirjoista. Oikeat tapahtumat eivät kuitenkaan ole pakollisia. Esimerkiksi Star Wars -elokuva Rogue one saavuttaa sen sillä, että tiedämme mitä ajallisesti seuraavissa leffoissa tulee tapahtumaan. Kolmas tapa on aloittaa kirja/tarina näyttämällä loppukohtaus. Loppukohtaus antaa rungon koko muulle tarinalle.

Eli lyhyesti kolme tapaa:

• Historiallisten tapahtumien odotus
• Muiden sarjan/tarinamaailman tapahtumien odotus
• Kurkkaukset tulevaan tarinan alussa

Toisaalta nämä tarinat saattavat myös osua ja jäädä mieleen vuosiksi, vaikka loppua ei etukäteen tietäisi. Näin kävi minulle Katharine Locken This rebel heart -kirjan kanssa, koska Unkarin historia ei ole tuttua. En huomannut kirjaa lukiessani, että minulta puuttuu suuri palanen tarinasta, tietämys lopusta. Vasta saatuani kirjan loppuun ja tutustuttuani asiaan paremmin ymmärsin koko kirjan olleen kirjoitettu kohti loppua, todellisia tapahtumia. Lukemisen aikaan kirja oli aika keskivertoa kamaa, mutta nyt kaksi vuotta lukemisen jälkeen palaan pohtimaan tarinaa edelleen säännöllisin väliajoin.

Tammikuussa luetut kirjoitusoppaat

Kirjoitusoppaiden saralla tammikuu oli aika sekalainen. Luin useampaa peliopasta samaan aikaan, mutta en oikein saanut kiinni mistään. Sen lisäksi nyt on kesken Selja Ahavan ja Emma Puikkosen Rakennenautintoja. Kirjan esseet käsittelevät monia asioita romaanien rakenteesta, joita olen itsekin pohtinut. Erityisesti minua kiinnostaa perinteisen romaanin sääntöjen rikkominen. Kuka sanoo, että kirjojen tulee olla juuri sellaisia kuin ne ovat? Ehkä minulla on päällä jonkin asteinen kirjoittajan kapinavaihe.

Rakennenautintoja-kirjan lukemisen kanssa kävi hetki, joita rakastan eniten kirjoitusoppaita lukeissani. Sain sanat oman kirjani muodolle. Omaelämänkerrallinen tarinani, joka on ollut kesken jo useamman vuoden, on fragmenttinen. Kirjan essee Askel askel hyppy – Fragmenteista koostuvan romaanin kysymyksiä synnytti paljon ajatuksia aiheesta. Toisaalta se myös tarkensi ideaani romaanin rakenteesta, joka on kyllä ollut mielessäni jo pitkään, mutta ennemminkin häilyvänä tuntemuksena kuin oikeana ideana.

Fragmentit eli palaset.

Elämäni koostuu fragmenteista ja siksi käy järkeen kirjoittaa myös fragmenttisesti. Kroonisesti sairaan kirjoittajan tekstit ovat lähes automaattisesti fragmentteja. Saatan kirjoittaa palan tänään ja toisen huomenna. Niiden välillä on alitajuinen yhteys, vaikka tietoisesti en ehkä muista sanaakaan kirjoittamastani. Kirjani tulee olla fragmenttinen, koska haluan tekstin muodon kuvastavan sairastamista. Kirjoitin muistikirjaani näin luettuani esseen:

”Tajuan sairastamisesta kertovan kirjani olevan sairastaminen. Sen muoto on sairaus itsessään. Tietyillä päivämäärillä lääkärikäyntien kanta-tekstit, verikoetulokset, vastaamattomat viestit, lääkärien nimet, kela-hakemukset. Sumuna keskellä ajattomia muistoja. Yksittäisiä repliikkejä, jotka yhdistyvät lääkärin kenkien väriin. Muiden kertomia hetkiä. Tapaukset, joiden tietää olleen, mutta joita ei muista. Päiväkirjoista ja muista teksteistä haetut palat ajoittamaan omia kokemuksia. Palasia. Fragmentteja.

Kirja on kirjoitettu samalla tapaa kuin tuntuu sairastaa kroonisesti sairautta, jossa mieli ja keho heittelehtivät laidasta laitaan. On kirkkaita hetkiä. Naurua. Päiväretkiä. Kannuittain teetä. On sumua, joka ei lopu koskaan ja peittää kaiken allensa. Fragmentteja. Palasia. Eivät järjestyksessä. Nykyaika ja menneisyys sekoittuvat. Mutta on myös selkeä raja: ennen ja jälkeen. Palasia toisensa jälkeen, välillä vierekkäin. Yrittää tarkistaa aikoja, mutta ne eivät käy järkeen. Potilaskertomus ja oma tarina vieri vieren, yö ja päivä. Palasina. Fragmentteina.”

Fragmenttisuus ei kuitenkaan johdu täysin elämäntilanteestani. Olen aina ollut fragmenttinen kirjoittaja. Peruskoulussa ainekirjoitukseni seurasivat aina samaa kaavaa: Kappale hän-muodossa tarinaa kuljettaen. Kappale minä-muodossa päähenkilön ajatuksista ja tunteista. Ja niin edelleen, joka toisena kappaleena hän ja joka toisena minä. Kirjoitin fragmentteja ennen kuin tiesin mitään kirjoittamisen teoriasta. Ehkä fragmentit eivät ole vain elämäntilanteeni, ehkä ne ovat luonteeni.

Pelit muuttavat tarinat elettäviksi

Tammikuu oli minulle myös pelien kuukausi. Aloitin pelaamaan Hogwarts Legacya. Juoksentelua Tylypahkassa samalla, kun kuuntelen äänikirjoja. Flirttailen Sebastianin kanssa, vaikka tiedän, ettei hän kuule minua näytön takaa. Tiuskin tylsille hahmoille… ”Sori, teen laittomuuksia vain yhdelle tietylle Luihuiselle!” Katson yötaivasta linnan tornien taustalla. Elän unelmaa, johonka uppouduin teinivuosinani.

Harry Potterit (kirjailijalta, jonka nimeä historiankirjat eivät enää muista) ovat muuttuneet eläväksi maailmaksi. Tajuan todellisuudessa pelien taian, vaikka olen opiskellut sitä kuluneet neljä vuotta. Pystyt näkemään ja koskettamaan maailmaa, joka kerran eli vain mielikuvituksessasi. Joudun jatkuvasti pysähtelemään, koska pelimaailma vie minut mukanaan. Olen tärkeällä missiolla pelastamassa jotakin erittäin tärkeää tyyppiä tai jotain, kun näen karvalehmiä. Joudun pysähtymään. Tuijotan niitä. Hihkun innosta. Otan valokuvia kavereille. Tämä maailma on vain näyttöni takana, mutta silti se tuntuu niin aidolta.

Kirjojen ja pelien eroja

Kirjoissa lukija pääsee elämään toisen ihmisen ajatuksissa. Kirjoissa lukija on kirjan kertoja ja hahmot. Hän ajattelee itse hahmojen ajatukset ja pääsee tuntemaan heidän tunteensa. Elokuvissa ja sarjoissa me näemme muiden tarinat. Olemme ulkopuolinen katsoja, joka kuin ikkunasta kurkkien pääsee näkemään ihmisten elämään. Mutta pelit… Pelit ovat jotakin aivan erilaista.

Peleissä pelaaja pääsee elämään hahmon elämää. Tietenkin pelejä on hyvin erilaisia, mutta puhutaan nyt peleistä, joissa pelaaja tekee valintoja tai liikuttaa hahmoa läpi pelin tarinan. Pelaaja on hahmo. Hän tekee päätökset hahmon puolesta. Hän kuljettaa hahmoa haluamiinsa suuntiin. Hän elää hahmon elämää tämän puolesta.

Sivukujalla-kirjakerhon kuukauden kirja Huomenna, huomenna ja huomenna vain syvensi innostustani peleistä. Olen siis aina innostunut peleistä. Minä opiskelen alaa… Mutta nyt on alkanut tuntua kuin voisin todella kirjoittaa pelejä. Ehkä osa tarinaideoistani soveltuu nimenomaa pelimaailmaan paremmin kuin kirjaan? Minulla on muutama tarinaidea, joissa haluan kokijan nimenomaa elävän kirjoittamani tarinan sen sijaa, että hän tuntisi ja ajattelisi tarinan. Käykö tämä järkeen?

Tästä päiväkirjamerkinnästä tuli aikas pitkä. Ajatukset ovat tässä vasta ajatuksen tasolla, kehittymässä. Ehkä niistä tulee myöhemmin kokonaiset blogipostaukset. Tai sitten ne unohtuvat uusien ja kiinnostavampien aiheiden alle. Ajattelin kuitenkin, että ehkä tällainen kirjoittajan päiväkirja netissä voisi kiinnostaa muita? Tosin enemmänkin se on itselleni, että voin myöhemmin palata omiin ajatukseeni juuri tässä hetkessä.

Kirjoittajan päiväkirja netissä: kuukauden luetut ja katsotut